Kuka väittaa että lapsi muka olisi heikko?
Pähkinän kokoisena
se jo nostaa aikuisen
maan pinnasta viikoksi irti,
heittää sitten harteille
kymmenien vuosien
raskaat huolet.
Ja vaikka kuinka kuuntelisin,
ei se edes huohota.

-Tommy Taberman

Naurattele ja suat kaverija, ärvötä nuama rutussa niin saat ryppyjä.

Lapsi jota arvostellaan
oppii tuomitsemaan.
Lapsi jota lyödään
oppii lyömään
Lapsi jota pilkataan
oppi ujoksi
Lapsi johon kohdistetaan ivaa
saa huonon omantunnon
Mutta lapsi jota kannustetaan
oppii luottamaan
Lapsi jota siedetään
oppii sietämään
Lapsi joka saa osakseen kiitosta
oppii arvostamaan
Lapsi joka saa kokea reiluutta
oppii oikeudenmukaisuutta
Lapsi joka saa kokea ystävyyttä
oppii ystävällisyyttä
Lapsi joka saa kokea turvallisuutta
oppii luottavaiseksi.Lapsi joka on pidetty ja hellitty
oppii tuntemaan rakkautta maailmassa

Oman lapsen,
pienen linnun
kannoit alla
sydämen.
Nyt on onni
täydellinen,
syliisi saat ottaa
sen.
Tunnet käden,
pienen, hennon,
tunnet posken
pehmeän.
Voisko olla
kauniimpaa
kuin alku uuden
elämän

Vielä tänään sinä painat varovasti jalkasi lattialle ja tunnustelet kestääkö se askeliesi painon.
Vielä tänään sinä tarraat kiinni käteeni ja liikut hitaasti samaan tahtiin kanssani. Mutta riemastuneessa ilmeessäsi on jo lupaus huomisesta:
minä menen, minä juoksen, minä lennän eteenpäin!
Pysy perässä äiti, olen matkalla seikkailuun!

Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.

- Aale Tynni –

Viattoman uni on kevyt ja kadehdittava
Sen edessä hiljenee
Miten monta pettymystä ja kompromissia onkaan tulossa?
Tieto tappaa viattomuuden
Sinä näet minut ja maailmani
ja rakastat
Suojele lapseni sydän syviltä haavoilta

Hiljaisuus

Tuo pieni käsi käteni löytää.
Rakkaus jota häneltä saan, sitä ei voi ymmärtää.
Niin vilpitön hän on ja silmät aina loistaa.
En edes osaa sitä selittää.
Tämä tunne on niin outoa, en sitä voi käsittää.
Tiedän vain tahdon häntä aina rakastaa.
Vaikka sanoja etsin, niitä löydä en.
Hän makaa sylissäni siihen hiljaa nukahtaen.
Vain pieni hymy, se riittää.
Hän nukkuu siinä minuun luottaen.
Hänelle hymyilen "Sua rakastan" kuiskaten.
Hiljaa rukoilen lapsestani kiittäen

. –RAISA JALO-

Te isot ihmiset ymmärtäkäähän
voi pientäkin joskus ottaa päähän.
Voi lastakin väsyttää lapsen työ
voi hälläkin mennä huonosti yö.

Voi ystävä pettää ja huutaa pomo
ja muutenkin olla surkea olo.
Voi raivari tulla ja palaa proppu
kun aina on niin tavaton hoppu.
 
Ei murheet ole vain isojen alaa
voi pikkuiseltakin pinna palaa.
Voi sattua harmeja aamusta asti,
niin, että keljuttaa kamalasti.

Voi äiti huutaa ja ymmärtää väärin
ja isääkin siepata ylen määrin.
Voi päivä mennä niin pipariks
että on pantava ranttaliks.

Siis koettakaa ottaa lapsenne lukuun
te kuulutte samaan heimoon ja sukuun.
Ei aina paista ja ole kesä
ei koti ole vain kilttien pesä.

Jos paha on päivä sulla tai mulla
niin annetaan kiukkujen ulos tulla.
Niin aina ei vallitse riita ja känä
ja muutenkin pysytään terveempänä.               -marja kultanen

vauvankaipuu runo

Katselen täältä kaukaa
Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

Minäkö heille olen surua tuottanut,
kun vain katselen täältä kaukaa.
Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?

Kerro heille, Taivaan Isä,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on
luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois.

Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen
lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä, miten tuulen mukana
hänen poskeaan silittää saan.

Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme,
löytää tarkoituksensa pettymys jokainen
Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin.

Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää
Koska saan mennä, Taivaan Isä,
joko pian pääsen omaan kotiin?

-tuntematon

Pois alta olen kiukkuinen kuin myrskytuuli hirmuinen,
en välitä kukista, en leluista, en lauluista, en väreistä.
Pois alta olen kiukkuinen kuin luolan paholainen,
en välitä leikeistä, en kirjoista.
Kun nurkassani yksin kyyhötän, toivon äidin sanovan:
"Kulta tule syliin, niin minä lohdutan".

Rakensit minulle laivan vahvimmasta puusta,
ompelit purjeet kestävimmästä kankaasta,
annoit matkaan parhaan kompassin.
Mutta elämän myrskyjä et mitenkään voinut estää

 Pieni tytön tylleröinen
tietä pitkin kulki.
Saapui sinne Nukku-Matti,
silmät pienet sulki.

Kasvoi kuusi kukkalatva,
käki siinä kukkui.
Mutta tytön tylleröinen
nurmikolla nukkui.

Pieni tytön tylleröinen
sievää unta näki
että hänen ympärilleen
tuli metsän väki.

Tapio ja Tellervo
ja Sinipiika pieni,
Mustikka ja Mansikka
ja suuri metsän sieni.

Sipsutteli Sinipiika
pienen tytön luokse;
otti kiinni kädestä,
hyppeli ja juoksi.

Eipä tytön tylleröinen
ollut mitään vailla.
Hauska oli oleskella
Nukku-Matin mailla.

Sininen norsu ja samettikarhu
ruusumetsässä vaeltaa.
Kysyvät eilen syntynyttä,
vartovat pientä kulkijaa.

Nukkukaa nallet ja nukkukaa norsut,
lapseni unoseen saatelkaa.
Kohtahan aivan hän unilaivan jo jättää,
ja käy kohti maailmaa.

Lapsukainen suloinen
viaton ja herttainen.
Hän on kodin ilontuoja.
Hän saa kaiken hoivan, suojan.
Isän, äidin rakkauden.

RAKKAUS – BRÄNDIEN BRÄNDI

17.5.2005 

Saatan usein käyttää kokonaisia päiviä suremalla rakkauden puolesta, ja vihaamalla niitä, jotka sillä ratsastavat ja sitä riistävät. Rakkaus perustuu viattomuuteen ja anteliaisuuteen, ja se sirottelee kultapölyään vain niiden ylle, jotka tämän tosiasian edessä polvistuvat. Teeskentelijät se jättää tyhjiksi, vaikka ne kuinka kailottaisivat kovaan ääneen rakkauden nimeä. Rakkaus on armollinen omilleen ja armoton vihollisilleen. Sellainen se on.

Rakkautta jos mitään on aikojen saatossa yritetty omia. Sitä ovat yrittäneet tyrannit, pienet ja suuret diktaattorit. Mitä on mammona ja valta, elleivät alamaiset rakasta, kansa huuda kuorossa ylistystä ja rakkautta? Mutta joka tänään käskystä rakastaa, hän huomenna kaataa patsaan ja sylkee sille vihasta ja inhosta. Rakkautta ei voi komentaa, rakkaus täytyy ansaita.

Rakkauden nimessä on ostettu ja myyty, lyöty, ryövätty ja raiskattu. Kuka osaisi laskea montako sellaista ruumista maan povessa maatuu, jotka on uhrattu rakkaudesta isänmaahan, mieheen, naiseen – miljoonissa pääkalloissa on luodinreikä merkkinä uhrautumisesta rakkauden puolesta. Onko kukaan kysynyt rakkaudelta, mitä mieltä se on? Ovatko ruoskanjäljet, haavat ja luodinreiät todella rakkauden kunniamerkkejä, suudelman sukua?

Mistään ei ole tässä maailmassa laulettu niin paljon kuin rakkaudesta. Hyvä niin. Mutta miksi se oli niin lyhyt ja kipeä, tuli nopeasti ja lähti nopeasti, ei jättänyt jälkeensä kuin tyhjyyden? Koska se rakkaus, josta laulettiin, ei ollut rakkautta, vaan rakastumista, kiiman häivähdys. Se rakkaus, josta olisi pitänyt laulaa, tuli hitaasti ja lähti hitaasti. Se ei jättänyt jälkeensä tyhjyyttä, vaan jotakin mihin mahtuu nyt enemmän. 

Rakkaus ei ole sana, jota pitää liiaksi säästellä. Siinähän me suomalaiset olemme perinteisesti olleet mestariluokkaa. Mutta sitä ei myöskään voi heitellä huolettomasti ympäriinsä sen kummempia ajattelematta. Rakkauden väärinkäyttö on mielestäni murhaan verrattava rikos, sillä se vie meiltä sanoista kauneimman ja arvokkaimman. Kuinka me voimme elää, jos emme tiedä mitä tarkoitamme kun sanomme rakastavamme toisiamme? Ilman rakkautta olemme hukassa, niin kuin vähän olemmekin. Siis pitäkäämme huolta rakkauden viattomuudesta. Se on meidän elämänlankamme. 

Rakkaus on yhteistä omaisuutta. Se ei ole kenenkään oma. Siksi sitä on jatkuvasti kierrätettävä, ojennettava kädestä käteen. Ahneet tunnistaa siitä, että ne väittävät rakkautta omakseen, omaksi keksinnökseen, ja vaativat siitä maksua muilta. Siksi rakkaus ei koskaan edes hipaise ahneita, ei suo katseen puolikastakaan. Rakkaus on armoton. 

Rakkaus on vaativa brändi: se hylkii vääryyttä, viekkautta ja valhetta. Rakkaus on siitä hankala matkakumppani, että sitä ei voi pettää kertaakaan saamatta elämänpituista arpea. Mutta mittana se on mainio missä tahansa kulkeekin ja mitä tekeekin: Rakkautensa kokoinen jokainen on.

 

 

- Tommy Tabermann

Pikkuvähän

8 kuukautisena mää rakastuin pikkuvähän,
erääseen Lailaan tähän.

Muistan kun
hänet eka kerran neuvolassa näin,
niin tutti suussa silmät pyöreinä häntä katsomaan jäin.

Kädessään sillä oli harson tapainen valkoinen unirätti,
ja päällään punainen pikku palloinen mekko tosi nätti.

Mekon alta pilkahti hänen siinä käytävällä kontatessa röyhelö pökät,
vaippaa myöten istuvat ei yhtään lökät.

Lutkutin tuttia hullun lailla,
äitisi kertoi meidän äidille tuo on meidän pikku Laila.

Äitisi kysyi myös mikä mun nimi on,
äitini vastasi Nikke von Nakkerton.

Äitini laski minut sylistään myös konttaamaan käytävän lattialle,
kädessäni mulla oli lemppari uninalle.

Jonka lähtiissä äidilleni jätin,
sillä nyt oli kiire koska Laila tiputti käytävälle oman unirätin.

Kiireesti konttasin rätin luo,
selvästi näin Lailan silmistä kutsun mulle se tuo.

Laila ootti mua käytävän päässä,
sinne päästyääni mulla oli nokka räässä.

Unirätin Lailalle ojensin,
myös omaa potkupukuani kohensin.

Jotka olivat valahtaneet peräpäästä,
samalla myös pyyhin nokkani räästä.

Lailan kanssa katseemme kohtasivat ekakerran käytävällä siellä,
tutin suustani nappasin koska se oli jokeltelun tiellä.

Jokeltelimme niitä näitä,
kontatessamme käytävän molempia päitä.

Väliin tunsin et olen rakastunut Lailaan pikkuvähän,
konttaus kaveriini tähän.

Myös kaikilla leikeillä loppu on,
lääkäri kutsui seuraavana Nikke von Nakkerton.

Itkuhan siinä meinas tulla,
kun just hauskaa oli Lailalla ja mulla.

Laila lohdutti Nikke,
älä ikke.

Tapio Still
Kempele

Kohota, nosta, hinkkaa ja hankaa:
kyllä on naisen elämä rankkaa.
Veltostuu vatsa ja roikkuu rinta,
eikä sileä ole enää reidenkään pinta.
Alkaa vaivata tanttatauti,
unohda se ja elämästä nauti!
Höyrytä, haudo ja itseäs helli,
kylvetä, kuori ja yrteissä kelli.
Pääsee näin valloilleen kehon kieli,
hohtavat silmät ja virkistyy mieli.
Katsoo pian peilistä uusi nainen:
lähes täydellinen, siis sinunlainen.

Lapin äidin kehtolaulu

Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden.
Päivä taakse kaikkoaa ylhäin tähtivöiden.
Vaikka kylmä hallayö
toiveet usein maahan lyö,
kerran lapsein lahjaks saa
nää kairain kultamaat.

Sulje silmät pienoinen, uinu onnen unta.
Suuri on ja ihmeinen onnen valtakunta.
Kun sa suureks vartut vain
mailla aavain aukeain
kerran lapsein lahjaks saat
nää laajat Lapin maat.

Naa na naa na naa na naa...
Räiske Pohjan loimujen
tuisku viima tuulien,
kehtolaulua vain ne, on lapin lapselle.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie


Maan korvessa kulkevi lapsosen tie
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
niin pitkä on matka, ei kotia näy,
:vaan ihana enkeli vierellä käy.:

On pimeä korpi ja kivinen tie.
Ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi pianhan lapsonen langeta vois,
:jos käsi ei enkelin kädessä ois.:

Ja syntikin mustia verkkoja vaan
on laajalle laskenut korpehen maan.
Niin pianhan niihinkin tarttua vois,
:jos käsi ei enkelin kädessä ois.:

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi, laps' ethän milloinkaan ottaakaan vois
:sä kättäsi enkelin kädestä pois.:

 

Suojelusenkeli

Mä katson yhtä kuvaa monta lapsuuteni iltaa
siinä kaksi pientä lasta kulki vaarallista siltaa
Heitä uhkas metsän pimeys ja synkkä virta pyörteinen
Mut ei hätää heitä suojas enkeli valkosiipinen

Kun tänään katson sinuun ja sua uneen tuuditan
Muistan päivän leikit ja kuinka sua rakastan
Sä olet tosi pieni ja mä melkein toivoisin
että rinnallesi saisit samanlaisen enkelin

Kohta ryntäät maailman ruuhkaan näet varjoja ja aurinkoa
Tee mitä teet mut älä sielullesi vahinkoa
Sillä haavat nuo ei parane vaik´ isi kuinka puhaltais
Siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais

Tuota lapsuuteni kuvaa vielä hetken muistelen
On harmaantuneet värit enkelin repaleiset siivet sen
Voi jospa voisin paikata edes laudat lahoimmat
tuon sillan jonka yli kaikki lapset kulkevat

Olipa kerran tyttö, jonka vaatteet olivat illalla huiskin haiskin ja aamulla sikin sokin. Kun Nukku-Matti kulki niiden ohitse, hän huokasi ja sanoi: Siinä ne taas ovat, Mekko Mykkyrä, Paita Pakkura, Pöksyt Pökkyrät, Liivi Lituskat, Kengät Kolin-Kolin ja Myssy Missä-Milloinkin.
(Tove Jansson: Taikatalvi)

 

Onneen ei tarvita kuin pikkumatka..
kauppaan... kirjastoon... metsään..  
käsikädessä oman lapsen kanssa..
ja pikkuiselta saadut halaukset
ja suukot ja häneltä saadut...
ne imeytyy heti verenkiertoon
ja sitä kautta sydämeen... :)

 

Kun Jumala loi isän, hän aloitti pitkällä vartalolla.
Naispuolinen enkeli seurasi luomistyötä ja huomautti:" minkälainen isä tuo on? Jos aiot tehdä lapsista pieniä, miksi isän pitää olla niin paljon suurempi? Hän ei voi osallistua lasten peleihin polvistumatta, eikä peitellä heitä sänkyyn kumartumatta. Hän ei voi edes antaa lapsilleen suukkoa kyykistymättä."

Jumala hymyili ja sanoi:" Mutta jos minä teen isästä lasten kokoisen ei lapsilla ole ketään, jota katsoa kunnioittavasti ylöspäin."

Ja kun jumala loi isän kädet, ne olivat valtavan suuret. Enkeli pudisti päätään ja sanoi:" Suurilla käsillä ei pysty kiinnittämään pieniä nappeja, eikä sitomaan ponihäntää kumilenkillä. Niillä ei edes saa poistettua sormeen jäänyttä tikkua!"

Taas jumala hymyili ja sanoi:" Minä tiedän. Mutta isän kädet ovat tarpeeksi suuret, jotta hänen tyttärensä voi tyhjentää taskujensa koko sisällön niihin. Ja kuten kuitenkin tarpeeksi pienet, että niiden välissä voi hellästi pidellä lapsen pieniä kasvoja.

Sitten jumala muotoili pitkät, hoikat jalat ja leveät hartiat. "Ymmärrätkö sinä, että loit juuri isän, jolla ei ole syliä?" enkeli tilitti.

Jumala vastasi: " Äidillä pitää olla syli. Isällä pitää olla vahvat hartiat, jotta hän jaksaa vetää pulkkaa, tasapainotella pientä polkupyörää ja kannatella nukkuvan lapsen päätä pitkän päivän päätteeksi."

Kun jumala oli luomassa suurempia jalkoja, mitä ikinä oli nähty, enkeli ei pystynyt enää hillitsemään itseään. " Tuo ei ole reilua. Luuletko todella, että noilla jaloilla pääsee ylös sängystä joka yö, kun vauva itkee? Tai että niillä voi kävellä lastenkutsuilla olohuoneen poikki murskaamatta naapurin lapsia?"

Jumala hymyili jälleen ja sanoi:" Hyvät niistä tulee, saat nähdä. Näillä jaloilla tömistellään hiiret pakoon kesämökiltä, ja näihin jalkoihin puetaan saappaat, joiden täyttämistä lapsi pitää suurena haasteena."

Jumala jatkoi luomistyötään koko yön, antaen isälle vain vähän sanoja, mutta vakaan, kunnioitettavan äänen ja silmät jotka näkevät kaiken, mutta säilyttävät kärsivällisen katseen.

Lopuksi, kun aamu jo sarasti, hän lisäsi kyyneleet. Hän kääntyi enkelin puoleen ja sanoi:" Oletko nyt vakuuttunut, että isä voi rakastaa yhtä paljon kuin äitikin?"

Enkeli ei sanonut enää mitään.

Todellinen ystävä on se, joka astelee sisään juuri silloin kun koko muu maailma lähtee pois.